Mustikka astuu valoon

Kurr ja mjau!

Huomasin juuri, etten ole vielä lainkaan esitellyt ystävääni Mustikkaa! No, korjataan asia:

Nimi: Tsaaritar Mustakuono, ystävien kesken Mustikka. Tästäpä tulikin mieleeni, että minun oikea nimeni on Von Lisbet, vain ystävät kutsuvat minua Lurpsuksi

Ikä: 2v
Väri: Musta, pihkanväriset silmät

Mustikka tuli Onnentassuun yhtä aikaa minun kanssa, ja tulimme yhdessä. Olimme samassa kopissa, ja nyt olemme samassa kodissa. Mustikka tykkää juosta ulkona ja metsästää, sillä ei ole aikaa kaikenlaisiin sivistäviin edustustehtäviin, kuten bloginpitoon, youtube- surffailuun ja television katseluun. Se on vielä nuori ja villi!

Mustikka antaa metsästysharrastuksensa näkyä; jos en vahdi, se riiviö tuo saaliinsa takkahuoneen sohvan alle. Bluah! Saan tassukarvan väristyksiä pelkästä ajatuksesta! Mustikka biggaa myös nukkumisesta. Siksi se ei ehdikkään poseerata kameroille. Muutama kohtuullinen kuva siitäkin rontista on silti napattu:

Mustikka ulkona vahtimassa

Mustikka vaanimassa

Mustikka ja minä pelleilemässä kameralla

Nyt tuli taas häätö! Ensikerralla kerron alkutaipaleesta tämän perheen kanssa!
-Lurpsu

Hän on täällä tänään...

Juhuu, ystävät!

En ole päässytkään ikuisuuksiin tervehtimään teitä. Mutta nyt olen täällä jälleen. Arvaatko jo? Aivan oikein. Olen Lurpsu!

Nyt, ennen kuin unohdan, sanon teille, että nykyään kommentoimaan pääsee, vaikkei olisikaan rekisteröitynyt. Jotain muutakin piti sanomani, mutta nyt en muista, että mitä...

Täällä jyrisee, sataa ja salamoi, mutta ei pelota. Pelkääminen on pelkurien hommaa. Vesi ihan paiskautuu alas asfalttiin, ja äsken paukahti ihan lähellä. Onneksi talon seinät on niin paksut, että se kuullosti vain ilotulitusraketilta. Huomaatteko, olen opetellut teidän Jättiläisten kieltä, ja hallitsen sen jo mainiosti!

Mutta te sönkötätte kuulemma useampaa versiota... On se meillä eläimillä niin paljon helpompaa, kaikki ymmärtää samaa kieltä! Olen kuunnellut kun puoliJätti on lukenut läksyjään: Ai häve tsoo cat. Mai famili is smool. Tai: Ja haar tvoo katten. Ja buur i Haushärvi.

Noita kieliä puhutaan kuulemma merten takana. En minä vaan oo yhtään merta nähnyt...

Palaillaan!
-Lurpsu

Lurpsun esittely

Kurr miau purr!

Minäpä pääsin oikein riehumaan näppikselle, sillä kaverini unohti koneensa auki... Niimpä vaihdoin profiilikuvan vastaamaan tämän blogin pitäjää. Lisäksi katselin, että kavereistani oli blogissa esittelyt, joten nytpä kerron hieman itsestäni:

Nimi: Lurpstiina Karlsson, kutsutaan Lurpsuksi.
Ikä: Melkein kahdeksan vuotta.

Silmäni ovat keltamustat, turkkini tummanruskean-, harmaan- ja keltaisen sekoitus, jossa on valkoista laikkuina ja mustaa täplinä ja raitoina. Lisäksi minulla on valkoiset tossut.

Asun ystäväni Mustikan kanssa Hikiällä tämän blogin pitäjän, Inan, luona. Mustikka on musta, keltasilmäinen, 1,5 vuotias veijari. Näkyy profiilikuvassa takanani.

Lempimusiikkini on raksujen ropiseminen kuppiin. Mielitekemisiäni ovat nukkuminen, kameralle poseeraaminen, puoliJätin kanssa koneella surffailu ja Mustikan kanssa painiminen.

Joko uskotte, että tykkään ihan todella poseerata? Ylintäkään ei ole muokattu! Vannon sen kannuskynteni kautta.

Menneisyytemme on salainen, sillä olemme rescue- kissoja Riihimäen Onnentassusta. Meidät adoptoitiin sieltä viimevuoden heinäkuussa, sillä edellinen omistajamme kyllästyi ja kyytsäsi meidät sinne. Sitä aikaa en välitä muistella...

Kirjoista en juuri perusta, mutta Aamupostin ja Lemmikin luen säännöllisesti. Aamupostille erävoitto, se rapisee paremmin.

Ulkoilu on ihan kivaa, mutta parveke riittää reviirikseni. En halua joutua eroon Jätti- perheestäni. Mustikka ulkoilee enemmän.

Mutta nyt taidan mennä päiväunille...
Raukea haukotus Sinulle!
-Lurpsu

Lurpsulta sekalaisia

Iltaa!

Olen nyt vallan ihastunut tämän blogin pitämiseen, vaikka näppikselle pääsy onkin edelleen tuskaista. Mutta siis, minä täällä jälleen, Lurpsu!

Sain supertarkkoihin kissankorviini huolestuttavia uutisia. Kaksi perheenjäsentämme ovat vakavasti sairaina: He ovat koirakuumeessa. En oikein ymmärrä asiaa, sillä koirat ovat ihan OK. Mutta kuume on vakava asia, tämän blogin virallinen pitäjäkin on ollut siinä. Silloin hän voi huonosti ja tärisee ja palelee. Nyt hän on vain innoissaan ja surffailee netissä. En ymmärrä.

Minä olen kehittynyt tässä kirjoittamisessa, vaikka itse sanonkin. Hallitsen jo mainiosti kaksitassujärjestelmän. Ja olen jo lähetellyt sähköpostiakin puoliJätin osoitteesta, mutta omalla allekirjoituksellani :)

PuoliJätti on käynyt tekemässä muutaman kokeen, ja olen jälleen joutunut muistamaan, kuinka korviaraastava kapistus herätyskello on. Mutta sitä ihmettelen, että kaverini on ollut innoissaan ja palatessaan sanonut, että olipa ihana nähdä kaikki kaverit. Ja harmittelee kun ei voinut jäädä. Kaipa hänen aivonsa ovat pehmenneet sängynpohjalle joutumisesta.

http://www.youtube.com/watch?v=HHjfR56NeR8

Tätä se nyt kuuntelee :) Klikatkaa linkkiä, niin pääsette sitten siirtymään välillisen laatikon kautta :)

Mutta nyt joudun jälleen pakenemaan!

Hyviä iltaraksuja!
-Lurpsu

Ps. Harmi kun näppikselle jäävät karvat paljastavat minut aina!

Minä täällä taas, Lurpsu

Miau!

Huomasin, että kaverini ei ole pitänyt teistä yhtään huolta! Niimpä minä, Lurpsu, hyppään jälleen puikkoihin.

Tuo puoliJätti tarvitsee kyllä jatkuvaa huolenpitoa, vaikkei jänne kuulemma sittenkään ole rikki. Oli jossain avaruusaluksessa, jolla oli kamalan vaikea nimi. Ihan pääkaupunkiin asti ajoivat siihen vekottimeen. Jotenkin se liittyi jääkaappiin ja kuvaamiseen. Magneettijalka? No jotain, en nyt jaksa muistaa. Kuulin, kun sille sanottiin, että se joutuu vielä kauan aikaa kulkemaan kepeillä. Ne tikut on ihan kummallisia, mutta niihin ei saa törmätä. Siitä tulee huutia. Eikä sen toista käpälää vasten saa puskea eikä sen päällä saa kiipeillä. Ja siinä on semmoinen valkoinen mato, näin kun sitä kiedottiin siihen.

Mutta siis, sanoinhan, että puoliJätti tarvitsee jatkuvaa apua. Aamulla se täytyy herättää, illalla nukuttaa, päivällä vahtia kun se syö, menee ulos ja katsoo sitä valoruutua. Se liikkuu niin hitaasti ja omituisesti. Mutta kun se avaa sellaisen läpinäkyvän hommelin seinästä, semmoisen minkä takana on ulkoilmaa, minulla on kivaa. Saan istuskella siinä tasolla ja haistella ulkomaailman tapahtumia, vaikkei minua huvitakkaan lähteä retkeilemään.

Toisaalta, on tällä valvonnalla hyvätkin puolensa. Saan tämän tästä rapsutuksia ja melkein jatkuvasti huomiota, ja saan ihan luvalla olla montamonta tuntia sängyssä. Kukaan ei katso pahalla, kun en mene pientä hetkeä enempää ulos. Tämä on kivaa!

Tätä puoliJätti kuuntelee tosi paljon! Minäkin osaan jo sanat ulkoa!
http://www.youtube.com/watch?v=2F1aVquleds

Mutta nyt pitää lähteä! Se tulee ja saan huutia jos se huomaa että olen näppiksellä!
-Lurpsu

Ehdoton aikalisä

Moi!

Ja uusin tilannekatsaus: Tämänhetkisen diagnoosin mukaan vasemman nilkan toinen perodeus-jänne on sekä revennyt että haljennut. Toinen (en nyt muista kumpi oli kumpaa) olisi vain ottanut kipeää. Ja valaustukseksi, peredous-jänteitä on jalassa kaksi ja ne koukistavat nilkan. Pakollista lepoa 8 viikkoa, sitten alkaa kuntoutus.

Tänään pääsin ensimmäistä kertaa loukkaantumiseni jälkeen ulos enemmän kuin vain piipahtamaan. Tosin vain takapihalle, mutta on sitä raitista ilmaa sielläkin. Se oli enemmän kuin piristävää maattuani viikon sisällä 24/7 ja vain pari lääkärireissua vaihteluna. Huomasin mielenkiintoisen seikan ulkoillessani: Hitaasti, keppien kanssa liikuskellessa huomaa kaikenlaista kiinnostavaa, pientä ja erikoista. Pienen krookuksen, kauniin palan kaarnaa, haljenneen kiven, nuoren vaahteran verson. Kuulee tuulen ja linnut. Haistaa suon, versot ja varvut. Tuntee maan.

Olen itse aina liikkunut vauhdilla. Nyt kuitenkin huomasin, että joskus olisi ihan hyvä hidastaa vähän. Tehkää tekin se, ennen kuin on pakko.
-Ina

Tosiystävät

Iltaa!

Ensimmäiseksi uusimmat uutiset: Kävelen kepeillä vähintään viikon, kaikella todennäköisyydellä enemmänkin. Kausi on minun osaltani pulkassa, sekä SimaBasket että JBT ovat minulle mahdottomia.

Tosiystävien merkitys on jo tässä viidessä päivässä ehtinyt korostua moneen kertaan. Ystäväni oli meillä koko viikonlopun, olimme sopineet asiasta jo etukäteen eivätkä kepit muuttaneet asiaa suuntaan tai toiseen. Ystävä, joka jaksoi ymmärtää turhautumiseni omaan avuttomuuteeni ja auttaa kaikissa pienissä asioissa, verhojen sulkemisessa ja aamiaisen kantamisessa pöytään, on kullanarvoinen.

Olen alkanut pitää myös youtubea kaverina. Jos kiukuttaa, niin eipähän tarvitse puhua, mutta saa silti seuraa :)

Mikään ei silti korvaa aitoa ihmistä. Myös loukkantuneena, jopa täyslepoon määrättynä, voi olla onnellinen. Nyt, kun olen ollut loukkaantuneena, olen ollut paitsi turhautunut, myös hämmästyttävän usein hyvin onnellinen. Joka päivä on jossain vaiheessa tullut fiilis "Mitä ikinä uskalsin toivoa mä sain sen".

Sen fiiliksen luovat ystävät. Aidot, luotettavat ystävät.

Loukkaantuminen ei tarkoita surua. Jos kepeillä voi olla näin iloinen, kuinka onnellinen sitä voikaan olla täysin terveenä?
-Ina

Liikuntakyvyn riemusta

Huomenta!

Nyt ei oikein ajatus kulje, mutta katsotaanpa mitä onnistun tänne runoilemaan...

Eli siis kaikille kyselijöille vastaus, kyllä, minulla on kepit, ei, en tiedä kuinka kauan ne ovat, ei, kukaan ei tiedä mitä tapahtui, ja ei, en pelaa lauantaina.

Ehdin olla yhden illan ja yhden aamun ilman keppejä, ja siinä ajassa ehdin huomata, kuinka rasittavaa on kun on käytännössä liikuntakyvytön: Jos vaikka juomapullo jäi parin metrin päähän, piti pyytää joku ojentamaan se. Täytyy sanoa, että se RISOO.

No, torstaina tuli onneksi puoliltapäivin kepit ja sen jälkeen elämä helpottui huomattavasti. Ne ovat kyllä kiva keksintö! Mutta on niilläkin liikkuminen avutonta. Jos tahtoo syödä, täytyy syödä just siinä mihin sen aterian kasaa, koska lautasia tai ruokatarvikkeita ei kykene siirtelemään. Jos tiellä on mattoja, on oltava pirun varovainen ettei liukastu tai kompastu niihin. Kissanlelut on aika tappavia, jos keppi sattuu osumaan niiden päälle. No, mä olen onneksi kaikkein surkeimmassakin tapauksessa kepeillä vain pari viikkoa, todennäköisesti en viikkoakaan.

Mutta tämän jälkeen osaa kyllä tuota liikuntakykyä arvostaa aivan toisella tavalla!

Hyvää päivänjatkoa!
-Ina

Terkut bloginpitäjien kokouksesta!

Iltaa!

Kiva loikoilla ihan kuolleena maha täys tortilloista ja marja- jogurtticoctailista, keittiö siivottuna ja läksyt tehtynä huomista varten, jolloin menemmekin poikkeuksellisesti yhdessä kouluun, kun Säde on yökylässä!

Pääsin hieman Sädettä aiemmin, joten tulin junalla kotiin. Säde tuli puolisen tuntia myöhemmin bussilla, jolloin menin häntä vastaan pikkukaupallemme. Teimme samalla ostoket illan ruokia varten.

Kotona söimme ensin vanhempieni valmistaman lounaan, jonka jälkeen valmistimme marja- jogurtticoctailin. Sitten katsoimme pari suosikkiohjelmaamme ja teimme läksyt. Sitten olikin jo aika valmistaa tortillat ja siivota keittiö.

Sitten siirryimme kohtuullisen kuolleina huoneeseeni loikoilemaan valtavaan säkkituoliin ja kuuntelemaan musiikkia. Tervetuloa fiiliksiimme:
Cheek,kyyneleet

Meillä ei Säteen kanssa ole kovinkaan paljon yhteistä, kumma kyllä, mutta silti me tulemme mainiosti toimeen. Kuuntelemme eri musiikkia, luemme eri kirjoja, näemme TV- sarjat eri lailla, eri aineet ovat vahvuuksiamme, vapaa- ajallamme teemme eri asioita. Emme edes toisemme tavatessamme yleensä tee mitään, emme välttämättä edes puhu. Olemme vain ja pohdimme omiamme. Kokkaamme tai leivomme jossain välissä, mutta muuten vain oleskelemme.

Joskus elämä on kummallista :)

Hyvää illanjatkoa!
-Frendit

Juorukellot soi

Anteeksi suorastaan verkkaiseksi muuttunut yhteydenpitoni! Kiireet - niitä on paljon, mutten käytä sitä tekosyynä. Sopiiko, että lupaan parantaa aktiivisuuttani?

Huomenna näemmekin pitkästä aikaa, minä ja Säde. Emme olekaan tavanneet sitten tämän blogin perustamisen jälkeen kuin pari kertaa vilaukselta koulussa. Elämä on niin hankalaa!

No, huomenna parannamme senkin asian. Suosikkiohjelmia yhdessä, herkkuja, kuulumisia ja - juoruja! Kuulostaa hyvältä, eikö?

Luin jokin aika sitten lehdestä, että juoruilu on sallittua. Niin kauan, kun juttuja ei kerro eteenpäin. Mutta eikös juoruilun tarkoitus nimenomaan ole kertoa ettenpäin kylillä ja koulussa kuultuja juttuja?

Ei. Juoruilu tuo hyvää mieltä ja lujittaa ystävyyssuhdetta. Toki juoruillassa saatetaan puida myös koulun kuumimmat uutiset, mutta juoruilua parhaimmillaan, oikeaa laatujuorua, on käsitellä kaikki itseä ja kaveria koskevat jutut ja kertoa paljon salaisuuksia. Siihen ei kuulu se, että ne kerrotaan seuraavana päivänä eteenpäin.

Salaisuudet punovat ystävät tiukasti yhteen. Hyvälle ystävälle voi kertoa huolet ja murheet, ilot ja surut, riemut ja voitot. Hyvä ystävä kertoo ja kuuntelee. On kausia, jolloin toinen on enemmän äänessä kuin toinen, on pitkiä taukoja jolloin ei nähdä, on kinoja ja erimielisyyksiä ja mustasukkaisuutta. Riidat ja hyvät kaudet ovat ihmissuhteissa normaaleja. Mutta salaisuudet, ne pitävät ystävykset yhdessä silloinkin, kun aika loppuu eikä toista nää.

Nyt täytyy ruveta siivoomaan että Säde mahtuu tulemaan!
-Ina

Lähtölaskenta on alkanut

Kolme, kaksi, yksi...

Se on tulossa! Se on täällä! Ihan kohta! Enää hetki!

Se on kevät! Tuo voima, joka saa ihmiset siivoamaan kotinsa, hymyilemään toisilleen ja lähtemään ulos.

Tajusin sen tänään kaivaessani ystäväni kanssa trampoliinia esiin lumen alta. Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja sitä ei vain voinut olla nauramatta. Elämä tuntui kaikin puolin kivalta, ja erityisesti vahvalta. Koulun huolet olivat jossain valovuosien päässä, siinä oli vain se hetki, vain se hetki merkitsi oikeasti jotain. Menneelle kun ei voi mitään ja tuleva on vasta tulossa. Se oli niin mahtava fiilis, tukka sotkussa, lunta hihansuissa, tumput märkinä ja paljon naurua.

No, hetki tottakai meni ohi. Erosimme, menin kuumaan suihkuun ja söin, mutta muisto pysyi mielessäni. Se oli jotenkin maaginen. Ne hetket eivät tule pakottamalla, pyytämällä eikä odottamalla. Ne tulevat, kun on tyytyväinen siihen mitä on, kun on valmis irroittamaan otteensa huolistaan ja nauttimaan. Ne tulevat, kun veressä on raikasta happea ja suonissa spontaania iloa.

Mutta ne muistaa vasta, kun ne osaa huomata ja pitää niistä kii. Ne tuovat voimaa vasta, kun niistä nauttii. Ja ne pysyvät mielessä vasta, kun osaa olla stressaamatta siitä, että kohta se loppuu.

En pakota enkä pyydä teitä nauttimaan niistä. Mutta haluan kertoa, että kuka tahansa voi kokea sen. Kuka tahansa voi olla kaksi minuuttia onnellinen.
 -Ina

Chillailua a la kissat

Purr!

Ollapa kissa! Katselin tässä eräänä aamuna kissojamme, enkä voinut olla hymyilemättä. Niillä sentään riittää jännitystä elämässään:

Ensimmäinen ongelmamme oli tietenkin mahan täyttäminen. Menimme Jättien luo, joista toinen pällisteli kirjaksi kutsuttua esinettä ja toinen puhisi kuin hengenhädässä. Teimme sopimuksen, että Mustikka jäisi vartioon ja minä lähtisin kiipeilemään kirjaJätin luo. Yritin vienosti töniä huomiota itselleni kertokseni, että mahani murisi. Mutta mitä minä sainkaan! Rapsutuksia. Ne toki tuntuvat oikein mukavilta, mutta olimme Mustikan kanssa huolissamme mahoistamme. Lopulta kirjaJätti alkoi nauraa ja nousta ylös. Jouduin kiireesti pomppaamaan lattialle. Saimme kuitenkin sapuskaa, mikä on hyvä.

Syötyämme oli Matonruttaustuokion aika. Juoksimme tuhatta ja sataa ympäri kämppää, ja saimme kaikki matot ihan tuhannen rutulle. Juoksimme ympäri kämppää ihan kirjaimellisesti, sillä täällä pääsee keittiön, ruokailutilan, eteisen ja käytävän kautta juoksemaan ympyrää! Se oli hauskaa! Siinä sivussa pääsin vähän kurmottamaan Mustikkaa :) Sitten puhinaJätti rapsutteli Mustikkaa ja kirjaJätti minua. Se oli kivaa!

Pienten nokosten jälkeen oli päivän seuraava tuokio: puoliJätin kassinpakkaus. Vaatehuoneen avonainen ovi, rapisevat muovipussit, vaatekasat ja iso kisakassi muodostivat mainion väijytantereen. Tietysti oman fiiliksensä luo se, että tämä miltei päivittäinen rutiini tapahtuu käytävällä, aika ahtaassa kohdassa. Väijyimme toisiamme kassien, pussien, pinojen ja ovien varjoissa. Siinä sivussa tutkimme myös yleensä suljetun vaatekomeron salaisuuksia.

Tämän jälkeen talo tyhjenikin miltei neljäksi tunniksi. Se on mitä mainiointa nukkumisaikaa. Olohuoneen karvalankamatolle paistaa aurinko, mutta takkahuoneen sohvalla on kaikkein lämpimintä. PuoliJätin nukkumishuoneen sohvalla taas saa aivan taatusti olla rauhassa. Mustikka suosii sitä paikkaa. Keskellä käytävää eteisen päädyssä pystyy nukkuessaankin vahtimaan, milloin perhe palaa. Saunan ämpärissä on mukavan viileää, ja se onkin toinen Mustikan suosikeista, erityisesti kesällä. Olohuoneen sohvalla taas on kaikkein pehmoisin nukkupaikka. Jättien sängyssä saa makeimmat unet, mutta yleensä siellä on kaikenlaista unta häiritsevää, kuten farkkuja, joiden vöiden metallit kalahtelevat ikävästi. Mutta kuten ymmärsitte, valinnanvaraa riittää.

Kun Jätit palaavat, Mustikka lähtee yleensä ulos. Minä en ulkoilmasta piittaa, joten yleensä leikin parilla ihanalla, nuhjuisella ponksulla, tai sitten väijyn Jättejä tuolien ja pöytien alla. Melkein aina saan jonkun yllytettyä hippaan. Kun Mustikka on palannut retkeltään ja odottaa parvekkeen oven takana, on minun tehtäväni ilmoittaa siitä Jäteille, että ne ymmärtävät päästää ystäväni sisään.

Loppuilta kuluukin sitten mukavasti chillaillessa ja syödessä. Ja kun Jätit käyvät nukkumaan, me aloitamme omat, salaiset puuhamme ;)

Muistakaahan tekin nukkua!
-Lurpsu
(Ina oli hyvä assistentti)

Kokkauksen ihmeet

"Voi Olli! Mandariini kuoritaan käsin".

Pääsin lukukauden alussa hämmästelemään köksän tehtäviä, joissa piti nimetä kaulin tai raastinrauta ja sitten vielä kertoa, mitä niillä tehdään. Itse olen kotona saanut käytännönläheisen kasvatuksen, joten niin ompelu, marsun ulkoiluaitauksen rakentaminen tai kalan perkuu luonnistuu. On marjat ja sienetkin tuttuja.

Totesin kuitenkin jo ensimmäisillä tunneilla, että joillakin on pientä uusavuttomuutta havaittavissa. Luulin jo nähneeni kaiken, kun joitain viikkoja sitten sain neuvoa kaverille sipulin pilkkomista. Mutta ei. Tämä päivä ylitti kaikki odotukset, ja painajaiset.

Olin itse ruskistamassa jauhelihaa, joten tilanteen tarkkaa kulkua en voi kertoa. Ryhmässäni on kuitenkin eräs harvinaisen avuton henkilö, jolle minä ja kaverini olimme luottaneet salaatin teon. Yksinkertaista: kuori ja raasta porkkanat, kuori mandariini ja lisää raejuusto. Opettajamme oli vielä lisännyt, että puolittakaa lohkot saksilla, niin raasteesta tulee mehukkaampi. Helppoa, ehdin jo luulla. Havahduin kuitenkin naapurikeittiön oppilaan parahdukseen: "Olli EI!". Käännyin ympäri, ja jouduin hieraisemaan silmiäni. Tämä velikulta yritti saksilla pilkkoa kokonaista, kuorimatonta mandariinia. Sain ähkäistyä Ollille "pikku vinkkinä", että kannattaisikohan hedelmä kuoria. Se vasta show olikin, Ollin ottaessa käteensä, ei nyt ihan juustohöylää, mutta kuorimaveitsi kuitenkin. Neuvoessamme, että kyseinen hedelmä kuoritaan käsin, totesin, että kaikki on mahdollista. Kuussa on käyty, mutta ihmeiden aika ei ole ohi.

Hyvää illanjatkoa!
-Ina

Ollin nimi on muutettu.

Joojoo!

"No joojoo, ihan just! Älä ny hiilly".

Uskallan sanoa, etten ole ainoa, joka on kuullut tuon repliikin. Jokaisella meillä on huonoja päiviä, kun pinna vaan on niin lyhyt.

Mitä te silloin teette? Piristävä riita? Mökötys? Lenkki pihalla?

Mä yleensä hautaudun hetkeksi korvalappustereoiden ihmeelliseen maailmaan. Pari hyvää biisiä, kovalla, ja paineet on aika tehokkaasti purettu. Sen jälkeen on paljon helpompi keskustella ilman jatkuvaa räjähdysalttiutta.

Sitten on tietysti ihmisiä, joiden näkemisestä tulee vaan niin hyvälle tuulelle ja mustat pilvet vain häipyy. Pelkkä moikkaus saa hymyn valaisemaan kasvot ja pieni rupatteluhetki nostaa mielialan pahemmastakin suosta. Sanat, jotka jollekkin muulle sanoisi valittavaan sävyyn, tulevatkin huulilta naurahduksen kera. Päivä, joka siihen asti on tuntunut kamalalta, saakin surkuhupaisia piirteitä eikä sille voi olla nauramatta.

Se ihminen ei välttämättä ole paras ystävä, ei tyttö- tai poikakaveri, ei välttämättä tuttua kummempi. Se ihminen voi olla tuttu postinjakaja, se voi olla lähikaupan myyjä, se voi olla koulun siivooja tai talkkari. Se voi olla naapuri tai vaikka tuttu koiraihminen, joka ulkoiluttaa hurttaansa aamuisin kotisi ohi, kun olet lähdössä kouluun tai töihin.

Tunnista sellaiset ihmiset. Tunnista ne, ja arvosta heitä. He ovat kullanarvoisia. Heitä ei tule olemaan kovin montaa, joten pidä heistä huolta.

Ihminen, joka vain on sellainen, että hänet nähdessään tuntuu kuin loskaisinkin maisema kylpisi lämpimässä auringonvalossa ja lasi onkin puoliksi täynnä, kun vielä äsken se on ollut puolityhjä, on arvokas. Arvosta heitä, ja näytä se.

Pidä sellaiset ihmiset lähellä.
-Ina

Ajatuksia verhon takaa

"Seuraavina asemina Kerava ja Tikkurila".

Kuullutus on Etelä- Suomalaiselle junakansalle todennäköisesti tuttu. Entäpä ruuhkajunat? Niissäkin on varmaankin moni ollut. Itse asun niin haja- asutusalueella, että kylämme ohi kulkevissa henkilöjunissa ei varsinaisesti ruuhka- ajat näy. Kuljen kuitenkin koulumatkani junalla, ja silloin meilläkin on olevinaan jonkinlainen ruuhka. Aika naurettava sellainen, mutta kuitenkin riittävä, että sitä voi ruuhkaksi kutsua.

Jos ei ole viikonlopun ilta, junissa on yleensä mukavan hiljaista. Olen ihmetellyt asiaa. Kuinka moni koululuokka kykenisi olemaan tunnin verran hiljaa? Olen ollut neljässä koulussa, neljässä eri luokassa, ja todennut, ettei ainakaan niistä yksikään.

Junissa on jotenkin eri fiilis. Olimme edellisen joukkueeni kanssa viime keväänä Tallinnan- risteilyllä (olikohan oikeinkirjoitus täydellinen?). Menimme junalla Helsinkiin, Hesassa junalla satamaan ja siitä laivalle. Aloin silloin ihmetellä, että miten se oikein oli mahdollista? Siis se, että seitsemän 12 - 13 vuotiasta tyttöä, jotka yleensä pitivät meteliä apinalauman verran, olivat junassa hiljaa lukuunottamatta sitä kohtaa kun ohitimme Lintsin siluetin.

Ja nyt ilmiö koulujunat. Parhaimmillaan meitä nousee junaan 15 ja Oitissa poistuu 15. Toki jakaudumme junassa pienempiin ryhmiin, mutta silti. Meteli ei ole sellainen kuin voisi kuvitella.

Miten se on mahdollista? Miksei samaa fiilistä voisi siirtää kouluihin? Vai onko junissa jotain erityistä rauhallisuutta, joka tarttuu takinliepeeseen sillä hetkellä kun nousee junaan ja poistuu mielestä sillä hetkellä kun poistuu junasta? Onko junissa jokin oma maailmansa, jota ei tavoita muualla? Ovatko lähi- ja kaukojunat verhottu jollain näkymättömällä?

Lupaan kertoa, kun keksin.
-Ina

Tuntematon kulttuuri

Mitä kulttuuria ei ole kirjoitettu mihinkään ylös? Minkä kulttuurin prosentuaalista määrää maan väkiluvusta ei voi tutkia? Mille uskonnolle ei ole rakennettu temppeleitä eikä kirkkoja?

Urheilukulttuuri. Mistään ei voi nähdä, kuinka moni ihminen OIKEASTI siihen kulttuuriin kuuluu, eikä sitä julisteta missään. Koulussa ei voi uskonnoksi valita urheilu-uskontoa kuin ehkä Brasiliassa. Missään ei ole mitään urheilu-uskonnon väestörekisteriä, johon voisi ilmoittautua. Se kulttuuri on vahva, mutta netistä ei voi googlata tietoa siitä. Tavalliselle ihmiselle kulttuuri on tuntematon.

Nyt kysynkin: Onko teidän mielestä urheilu tai jokin muu, esim. musiikki, verrannollinen kulttuuriin tai uskontoon? Minusta on.
-Ina

Katoavat punakynät

Hyvää huomenta!

Tervehdys on varmasti jokaiselle tuttu vanhalta kunnon ala-, ja miksei yläasteajaltakin, kun tunnin alussa noustiin seisomaan, tervehdittiin puolin ja toisin ja sitten istuuduttiin ja aloitettiin tunti. Yhtä oleellisesti kouluun kuuluu myös kokeet- niitä on, toiset lukevat niihin, toiset eivät, mutta yleensä niistä silti päästään läpi. Jo käytännöllisyydenkin vuoksi opettajat merkitsivät virheet punaisella kynällä, joka erottuu hyvin. Tietysti perinteetkin on otettava huomioon. Joillekkin hyvä numero on 7, toiselle 9, joku tavoittelee aina kymppiä. Ysin oppilas saattaa harmistua, järkyttyäkkin, jos kokeesta tulee 7-. Kuitenkaan kukaan meistä ei vielä ole koenumeroiden takia joutunut psykiatriseen hoitoon. Jos oikein muistan, numeroitakin alettiin saada vasta kakkosella tai kolmosella, sitä ennen oli sanalliset arvostelut tai hymynaamoja tai jotain vastaavaa. Siksipä minulla oli naurussa ja järkytyksessä pitelemistä, kun luin muutamia päiviä sitten uutisesta, jonka mukaan Coloradon yliopiston tutkijat vaativat Yhdysvaltalaisia opettajia lopettamaan punakynien käytön kokeiden korjaamisessa. Perusteluna on, että se järkyttää lapsia yhtä paljon kuin vaikkapa huutaminen. Myönnän, että huutamista säikähtikin ykkösellä ja kakkosella, ehkä kolmosellakin, mutta että kokeita ei saisi enää korjata punaisilla kynillä, se on jo liikaa. Kohta varmaan kielletään opettajilta mustat vaatteet, koska se voidaan tulkita uhkaavaksi. Järkytykseni pohjalla on sekin käytännön seikka, että vaikkapa sininen tai keltainen kynä ei erotu mustavalkoisesta koepaperista. Niin, onhan sekin synkkä väriyhdistelmä, ja kokeet ylipäätään, nehän saattavat stressata pikku pilttejä! Saattaa kuulostaa tekopyhältä, että puolustan kokeita, mutta onhan niissäkin oma viehättävyytensä. Hyvät numerot jaksavat aina ilahduttaa. Ja koulut ylipäänsä - nekin voi hyvänä päivänä kokea seikkailuna. Ja eikö olekin aika kiva ymmärtää, mitä vaikkapa katukylteissä lukee- koulua on ollut ammoisilta antiikin Kreikan ajoilta ja kaikella todennäköisyydellä sitä tulee olemaan vielä silloinkin, kun hyvätuloiset viettävät lomansa kuussa. Onhan koulukin perinne, ja sen avulla voimme kommunikoida kielellämme ja ymmärtää muita kulttuureita. Sitäpaisti, jos emme opiskelisi yhdeksää, lukio mukaan luettuna yhtätoista vuotta, emme voisi juhlia sen päättymistä. Mielenkiintoinen seikka, eikö totta.

Siinäpä vähän pohdittavaa.
-Ina

Värillä on väliä

Bon apetite!

Jokin aika takaperin meille luennoitiin köksässä ruoan esteettisyyden tärkeydestä. Kiinnostukseni oli "huipussaan", ihmettelin vain, mitä hemmetin väliä sillä on minkä väristä sapuskaa siinä nokan edessä sattuu olemaan, kunhan ei sellaista sameanharmaata kuin koulun silakkapihvit. Asia unohtui tyystin, kunnes tänään palasin aiheen pariin.

Urheilijan elämässä ei säännöllisyydellä pääse leveilemään, ja tänään sattui olemaan tilanne, että jouduin syömään kaupan jauhelihakiusausta, siis einestä. Kun otin ruoan mikrosta, se näytti ihan hyvältä. Tein kuitenkin yhden virheen: Sekoitin sitä, jotta voisin tarkistaa lämmön tasaisuuden. Se oli iso virhe. Sen jälkeen ruoka oli vain kermanvaaleaa massaa, ilman mitään koostumuksen vaihtelua tai väriläiskiä. Se ei erityisesti nostanut ruokahaluani, varsinkin kun haju oli hieman epämääräinen.

Söin kuitenkin annokseni, sillä maussa ei ollut suoranaista vikaa. Sen jälkeen kuitenkin tiedän, että pelkkä suutuntuma ei ratkaise. Värillä on väliä!

Hyvää ruokahalua!
-Ina

Jaksojärjestelmän ihanuutta

Puuh, kolmas jakso on ohi. 21 viikkoa! Enää kaksi jaksoa...

Katselin juuri Wilmasta, virallisesta juorujärjestelmästämme, seuraavaa lukujärjestystäni. Tällä kertaa pahamaineisella nettisivustollamme olikin mukava uutinen: Vain kaksi päivää on 8-15! Kolme päivää kolmeen, yksi kahteen ja keskiviikkona saamme nauttia vapaudesta jo kahdeltatoista! Katselin myös tuntimerkintöjäni. Punaista ei onneksi näkynyt, pari selvitettyä poissaoloa vain ja koenumeroita, mukavasti ysiä ja yksi 10-. Ei hullumpaa. Mutta sitten silmäni olivat pudota päästä! Nimittäin siellä oli tämänlainen merkintä: +/HMU. Jokainen Wilmaa käyttävä tietää, että se tarkoittaa plussaa joltakin tietyltä opettajalta, tällä kertaa se oli matematiikasta. HMU tarkoittaa nimikirjainlyhennettä, siellä voi tavata myös vaikkapa IKO, joka voisi tarkoittaa esimerkiksi Iida Kontiota. Minä (Karolina Karlsson) olisin KKA. Ei siinä vielä mitään, olen saanut ennenkin plusmerkintöjä ruotsista, bilsasta ja äikästä, mutta tämä merkintä oli jotain uutta. Emme nimittäin tienneet, että matematiikan opettajamme osaa käyttää Wilmaa! Pelottavaa... Tästä täytyy kyllä kertoa heti huomenna kavereille! Elleivät he sitten tule illan aikana Facebookkiin. Tosin sauna, herkullinen kaalipata ja vihta taitavat pitää huolen siitä että uni noutaa tämän mimmin....
Hyvää illanjatkoa!
-Ina

Sorsahöperö

Jess....

Aivan voittajafiilis! Viimeviikonloppuna oli (pelaan siis koripalloa) huippupeli, ja sen pohjalta odotukseni tämän viikonlopun suosikkiturnaustani Ricohia kohtaan olivat korkealla. Vuodessa on  toki monta turnausta ja monessa niistä olen käynyt, onhan tässä takanakin jo melkein kahdeksan vuoden ura, mutta silti Ricohissa on jotain erityistä vetovoimaa.

Mutta siis, tässä alustus. Ricoh alkoi perjantaina ja edeltävänä päivänä oli ratsastustuntini. Ihmettelin hieman huonoa oloani, mutta arvelin sen johtuvan jostain normaaleista syistä, kuten pitkästä paikallaan olosta tai muutaman koululuokan heikosta ilmanlaadusta. Ratsastaessa olo huononi ja lopulta syy selvisi: Kotona oksensin useammin kuin kerran. Tauti oli niin raju, että pari päivää olin sekaisin kuin seinäkello. Sitten lauantaina iski karmea totuus: Ricoh on alkanut, enkä minä ole siellä! Yritin valehdella itselleni, että kyllä se siitä, ensi vuonna on uusi Ricoh. Hetken aikaa se toimikin. Niin, hetken... Ei ole kovin kivaa tuijotella kattoa sairaana, kun pää pelaa niin hyvin, että tietää joukkuekavereiden pelaavan. Toisaalta, aloitusviisikkomme  sentteriparini oli myös sairaana ja kaksi kaaripelaajaa eivät lukuisten ihmisten ja monen tahon sekoilujen johdosta saaneet osallistua. Kun vartti tuntuu tunnilta, on paljon aikaa pohtia. Ei niillä muillakaan varmaan kovin kivaa ole. Pohdiskelin erästä torstaista tapausta, kun kävelin junaseisakilta kotiin ja seisakin viereisessä rutakossa asuvat sorsat olivat nousseet maalle ja näyttivät söpöiltä. Olisin halunnut ottaa niistä kuvan kännykkäkamerallani, mutta eräs typerä ihminen säikytteli siivekkäät takaisin veteen. Tilanne tuntui ehkä lapselliselta, mutta räpylämestarit olivat hyvin kuvauksellisia siinä hangella. Ajatukseni palasivat joukkueeni tilanteeseen, ja siihen, miltä niistä kahdesta mahtaa tuntua, jotka eivät sekoilujen vuoksi päässeet mukaan. Minä sentään olen reilusti kipeä, kaikesta toipumisesta huolimatta hieman titityy ja yhä niin väsynyt, että kun käännyn kyljelleni ja suljen silmäni, nukahdan heti. Sairauspäivät kehittävät kärsivällisyyttä ja sivistävät, kun on aikaa katsoa uutisia ja lukea lehtiä. Ne muistuttavat elämän pienistä, kivoista jutuista. Enää ei tunnu typerältä hymyillä suloiselle sorsalle. Mikä siinä oikeastaan edes on noloa? Sorsat ovat kivoja ja hymyileminen terveellistä :) Onko sinun lähelläsi kivoja vesilintuja? Jos on, kannattaa hymyillä leveästi.

Hyvää sorsanbongausta!
-Ina

Ps. Ricoh on ensivuonnakin!

Sunnuntaiaamun sota

Blaah... Herätä pitäisi, vaikka kello on vasta 7.30 sunnuntaiaamuna... Ketä kiinnostaa? Ei mua ainakaan. Painan pään tyynyyn, mutta lopulta, urheasta taistelustani huolimatta, silmät on avattava. Ensimmäinen, mitä näen, on katto. Masentavaa. Se yrittää kaataa aivoverkkoni, joten joudun kääntämään katseeni. Totean, että päälläni lojuu poikittain puolitoistametrinen jääkarhu. Se on onneksi ystävällistä laatua, eikä syö minua. Tarkemmin sanottuna, se on ystäväni. Ihana, kaikkien pehmolelujen kuningas Max! Kun pääsen parvisängystäni alas, superagenttikissani Lurpsu meinaa kampata minut ilmoittaessaan, että on aika tehdä kriisikokous ruokakupille. Parin pelottavan melkein-liukastuin-sukkaan- tilanteen ja hammaspesun jälkeen pääsen lopulta omalle aamiaiselleni. Siellä saan seurakseni kaksi ihmisapinaa, toinen on ärsyttävän pirteä ja kertoo jo ripustaneensa pyykit ja toinen murahtelee ja lukee lehteä. Pelottavaa, mutta selviydyn. Kun saan arvottua itselleni hyvät aamiaistarvikkeet (sekin on kamalan vaikeaa!) ja syötyä ne, kävelen vanhempien apinoiden makuuhuoneen ohi. Sänky on yhä petaamatta ja rutussa oleva peitto aivan huutaa minua nukkumaan. En voi vastustaa kiusausta... Lopulta päädyn hurjaan taisteluun aivojani tuhoavia univalloittajia vastaan, olen tosin pahasti tappioasemassa. Lopulta pääsen livahtamaan karkuun. Elämä on kuitenkin jatkuvia vaaroja! Seuraavaksi etsin treenikassini, ja joudun pelastamaan kaksi panttivankina ollutta tossua muumioitunelta hikisukilta. Taistelu on kova, mutta ainoastaan haavoitun. Panttivangit pääsevät vapauteen. Mutta Batman ei saa levätä... Seuraavaksi on jahdattava shortseja, ja muutaman hetken tiukan jahdin päätteeksi saan lurjuksen kiinni. Mutta seuraava vaara odottaa... Nimittäin T-paidan metsästys jatkuvassa sortumis ja -lumivyöryvaarassa olevasta kaapista. Se melkein sortuu niskaani, mutta pääsen paidan kanssa pakoon. Sitten pitäisi vielä löytää juomapullo, mutta se on karannut! Kidnappaan itselleni toisen pullon ja ruokin sen. Lopulta pääsen lähtemään aamutreeneihini, mutta ennen sitä on vielä yksi koettelemus. Nimittäin matkamusiikin valinta...

Siinäpä normaali sunnuntaiaamu.

Hyvää illanjatkoa!
-Ina

Terveisiä maapallon katolta

Hurr! Olen aina ihaillut alkuperäiskansoja, mutta eskimoksi minusta ei olisi...

Aamu oli siihen asti hyvä, kunnes katsoin pakkasmittaria. Auringonpaiste oli toki mukavaa ja teki päivästä kauniin, mutta kuka kaipaa kaunista säätä kun ulkona on niin kylmä että huulet jäätyy yhteen?? Ensimmäiseksi aamulla oli TT:n koe, ja niitä taitoja voidaan vielä tarvita, kun täytyy sulatella kengänpohjista maahan kiinni jäätyneitä ja sitten lumen alle uponneita ystäviä keväällä, kun hanget sulavat ja he tulevat näkyviin. Okei okei, talvi on ihan kiva juttu, mutta kaikkea kohtuudella! Kavereiden kanssa vertaillessani huomasin, että pakkasta oli hieman paikasta vaihdellen 23-27 celciusta. Mikä meitä täällä pohjolassa riivaa? Eletään puolet vuodesta pakastinlämpötiloissa, raahaudutaan säädyttömän aikaisin töihin tai kouluun eikä edes pidetä kunnon siestaa. Minne minä olenkaan syntynyt... Olisihan se nyt ihan toista, jos yleisin kokousaika on huomenna, joka työpäivä kunnon siesta, ympäri vuoden tuoreita hedelmiä ja koulun jälkeen voisi lähteä biitsille ottamaan aurinkoa (tai minut tuntien sukeltelemaan delffiinien kanssa). No, onhan pohjolan pussipimeydessäkin puolensa. Kuvitelkaapa, millaista olisi elää jossain Kanariansaarilla tai Turkissa! Opettajat vaatisivat, että tunneilla pitää olla hereillä, yliystävälliset naapurit tunkisivat nokkansa joka asiaan ja talouskin olisi aivan mitä sattuu. Toista se sentään on täällä Suomessa. Suurimmalla osalla koulun tunneista voi nukkua, sillä kaikki, myös opettajat ovat horroksessa. Naapuritkin jökottävät kiltisti omissa looseissaan eikä kukaan ole kiinnostunut asioistasi ennen kuin luukutat aivan täysillä suosikkimusiikkiasi ja kutsut kämpän täyteen kamuja. Ja talouskin on tasaisesti joko plussaa tai miinusta, yhdessä päivässä ei tapahdu ihmeitä suuntaan tai toiseen.

Hyvää päivänjatkoa kaikille!
-Ina

Ilta saapuu ja seuraava aamu

Avaan tv:n ja käännän kymppikanavan. Kanavalta tulee NCIS Los Angeles. Seuraavana aamuna koulupäivä ja kello soi jo seitsemältä. Aamut ovat rankkoja, mutta yleensä aamupalan jälkeen olo tuntuu paljon virkeämmältä, kuin herätessä.
-Säde

                                                        

Hullu idea

Lumi taisi vaurioittaa aivojamme pahemman kerran ulkona ollessamme, sillä Säde sai hullun idean, kun suunnittelimme tulevaa kesää: (kyllä, suunnittelimme kesää tammikuussa, sillä muuten se ei tunnetusti onnistu) Perustetaan blogi! No, hieman yllytyshulluna ihmisenä lähdin mukaan ja tuumasta toimeen. Täällä ollaan, joten esittäytyminen voisi olla hyvä idea.

SÄDE
-Tumma tukka
-Vihreät silmät
-14v.
-Asun Hausjärvellä
-Minulla on maailman ärsyttävin pikkusisko ja
-Ihana koira
-Tykkään lukea, piirtää ja olla ulkona
-Maailman rasittavimman kaverini (kaikella rakkaudella) mukaan olen idearikas, ihanan hullu, spontaani, rauhallinen ja hyvä koulussa

KAROLINA eli INA
= Se maailman rasittavin kaveri
Eli nyt minun täytyisi kertoa jotain itsestäni. Kuten jo aiemmin mainitsin, lumi taisi vaurioittaa aivojani aika pahasti, kun täällä olen. Mutta, koska Säde ei aina ymmärrä luovaa hulluuttani, kerron itsestäni perinteisesti. Jos osaan...
-Kullanruskeat hiukset
-Vihreät silmät
-13v.
-Asun Hausjärvellä
-Pelaan koripalloa säännöllisesti ja ratsastan epäsäännöllisesti
-Minulla on vain yksi isosisko, eikä sekään ole rasittava. Ei siis kovin kiinnostavaa.
-Kaksi kissaa, 6 ja 1,5 vuotiaat, sekä kaksi gerbiiliä, joista toinen on puoliksi superman. Asiasta lisää myöhemmin.
-Tykkään lukea, kirjoittaa, kuunnella musiikkia ja olla ulkona
-Olen joskus saanut kavereilta yksinkertaisen diagnoosin: Hullu. Viimeksi pari viikkoa sitten, kun kerroin, että suosikkiaineeni on englanti. Lisäksi muutamakin ihminen on ärsyyntynyt, kerrottuani heille yhdyssanavirheistä, joita olen heidän tekstistään löytänyt. Lisäksi olen peloton uusien kokemusten suhteen. Säde lisäsi vielä nämä: Urheilullinen, puhelias, huumorintajuinen ja eläinrakas.


Tälläisia me siis olemme. Kaipaako historiamme pientä pohjustusta? Ehkä, mutta mitään luentoa en aijo alkaa teille pitämään. Kompaktisti siis: Tapasimme ensimmäisen kerran 2007 keväällä ja kavereita meistä tuli 2008 syksyllä koulun alkaessa, kun olin muuton takia päätynyt samaan kouluun Säteen kanssa. Olin tuolloin kolmosella ja Säde nelosella. Kyläkoulussa olimme samalla luokalla. Yhdysluokkinen glamouria.

Tämä blogi sai alkunsa tunti sitten, kun tapasimme pitkästä aikaa kunnolla ja lähdimme ulos. Kylmyyden ja puuhun törmäyksen seurauksena saimme tämän kummallekkin täysin uuden kokemuksen idean. Nyt sitten katsotaan, miten tämä lähtee liikkeelle. Toivottavasti et seonnut hullussa seurassani ;)
-Ina

Ps. Tallennusnappula oli kiva löytö hukattuani kerran julkaisua vaille valmiin tekstin taivaan tuuliin.