"No joojoo, ihan just! Älä ny hiilly".
Uskallan sanoa, etten ole ainoa, joka on kuullut tuon repliikin. Jokaisella meillä on huonoja päiviä, kun pinna vaan on niin lyhyt.
Mitä te silloin teette? Piristävä riita? Mökötys? Lenkki pihalla?
Mä yleensä hautaudun hetkeksi korvalappustereoiden ihmeelliseen maailmaan. Pari hyvää biisiä, kovalla, ja paineet on aika tehokkaasti purettu. Sen jälkeen on paljon helpompi keskustella ilman jatkuvaa räjähdysalttiutta.
Sitten on tietysti ihmisiä, joiden näkemisestä tulee vaan niin hyvälle tuulelle ja mustat pilvet vain häipyy. Pelkkä moikkaus saa hymyn valaisemaan kasvot ja pieni rupatteluhetki nostaa mielialan pahemmastakin suosta. Sanat, jotka jollekkin muulle sanoisi valittavaan sävyyn, tulevatkin huulilta naurahduksen kera. Päivä, joka siihen asti on tuntunut kamalalta, saakin surkuhupaisia piirteitä eikä sille voi olla nauramatta.
Se ihminen ei välttämättä ole paras ystävä, ei tyttö- tai poikakaveri, ei välttämättä tuttua kummempi. Se ihminen voi olla tuttu postinjakaja, se voi olla lähikaupan myyjä, se voi olla koulun siivooja tai talkkari. Se voi olla naapuri tai vaikka tuttu koiraihminen, joka ulkoiluttaa hurttaansa aamuisin kotisi ohi, kun olet lähdössä kouluun tai töihin.
Tunnista sellaiset ihmiset. Tunnista ne, ja arvosta heitä. He ovat kullanarvoisia. Heitä ei tule olemaan kovin montaa, joten pidä heistä huolta.
Ihminen, joka vain on sellainen, että hänet nähdessään tuntuu kuin loskaisinkin maisema kylpisi lämpimässä auringonvalossa ja lasi onkin puoliksi täynnä, kun vielä äsken se on ollut puolityhjä, on arvokas. Arvosta heitä, ja näytä se.
Pidä sellaiset ihmiset lähellä.
-Ina
torstai 28. helmikuuta 2013
lauantai 23. helmikuuta 2013
Ajatuksia verhon takaa
"Seuraavina asemina Kerava ja Tikkurila".
Kuullutus on Etelä- Suomalaiselle junakansalle todennäköisesti tuttu. Entäpä ruuhkajunat? Niissäkin on varmaankin moni ollut. Itse asun niin haja- asutusalueella, että kylämme ohi kulkevissa henkilöjunissa ei varsinaisesti ruuhka- ajat näy. Kuljen kuitenkin koulumatkani junalla, ja silloin meilläkin on olevinaan jonkinlainen ruuhka. Aika naurettava sellainen, mutta kuitenkin riittävä, että sitä voi ruuhkaksi kutsua.
Jos ei ole viikonlopun ilta, junissa on yleensä mukavan hiljaista. Olen ihmetellyt asiaa. Kuinka moni koululuokka kykenisi olemaan tunnin verran hiljaa? Olen ollut neljässä koulussa, neljässä eri luokassa, ja todennut, ettei ainakaan niistä yksikään.
Junissa on jotenkin eri fiilis. Olimme edellisen joukkueeni kanssa viime keväänä Tallinnan- risteilyllä (olikohan oikeinkirjoitus täydellinen?). Menimme junalla Helsinkiin, Hesassa junalla satamaan ja siitä laivalle. Aloin silloin ihmetellä, että miten se oikein oli mahdollista? Siis se, että seitsemän 12 - 13 vuotiasta tyttöä, jotka yleensä pitivät meteliä apinalauman verran, olivat junassa hiljaa lukuunottamatta sitä kohtaa kun ohitimme Lintsin siluetin.
Ja nyt ilmiö koulujunat. Parhaimmillaan meitä nousee junaan 15 ja Oitissa poistuu 15. Toki jakaudumme junassa pienempiin ryhmiin, mutta silti. Meteli ei ole sellainen kuin voisi kuvitella.
Miten se on mahdollista? Miksei samaa fiilistä voisi siirtää kouluihin? Vai onko junissa jotain erityistä rauhallisuutta, joka tarttuu takinliepeeseen sillä hetkellä kun nousee junaan ja poistuu mielestä sillä hetkellä kun poistuu junasta? Onko junissa jokin oma maailmansa, jota ei tavoita muualla? Ovatko lähi- ja kaukojunat verhottu jollain näkymättömällä?
Lupaan kertoa, kun keksin.
-Ina
Kuullutus on Etelä- Suomalaiselle junakansalle todennäköisesti tuttu. Entäpä ruuhkajunat? Niissäkin on varmaankin moni ollut. Itse asun niin haja- asutusalueella, että kylämme ohi kulkevissa henkilöjunissa ei varsinaisesti ruuhka- ajat näy. Kuljen kuitenkin koulumatkani junalla, ja silloin meilläkin on olevinaan jonkinlainen ruuhka. Aika naurettava sellainen, mutta kuitenkin riittävä, että sitä voi ruuhkaksi kutsua.
Jos ei ole viikonlopun ilta, junissa on yleensä mukavan hiljaista. Olen ihmetellyt asiaa. Kuinka moni koululuokka kykenisi olemaan tunnin verran hiljaa? Olen ollut neljässä koulussa, neljässä eri luokassa, ja todennut, ettei ainakaan niistä yksikään.
Junissa on jotenkin eri fiilis. Olimme edellisen joukkueeni kanssa viime keväänä Tallinnan- risteilyllä (olikohan oikeinkirjoitus täydellinen?). Menimme junalla Helsinkiin, Hesassa junalla satamaan ja siitä laivalle. Aloin silloin ihmetellä, että miten se oikein oli mahdollista? Siis se, että seitsemän 12 - 13 vuotiasta tyttöä, jotka yleensä pitivät meteliä apinalauman verran, olivat junassa hiljaa lukuunottamatta sitä kohtaa kun ohitimme Lintsin siluetin.
Ja nyt ilmiö koulujunat. Parhaimmillaan meitä nousee junaan 15 ja Oitissa poistuu 15. Toki jakaudumme junassa pienempiin ryhmiin, mutta silti. Meteli ei ole sellainen kuin voisi kuvitella.
Miten se on mahdollista? Miksei samaa fiilistä voisi siirtää kouluihin? Vai onko junissa jotain erityistä rauhallisuutta, joka tarttuu takinliepeeseen sillä hetkellä kun nousee junaan ja poistuu mielestä sillä hetkellä kun poistuu junasta? Onko junissa jokin oma maailmansa, jota ei tavoita muualla? Ovatko lähi- ja kaukojunat verhottu jollain näkymättömällä?
Lupaan kertoa, kun keksin.
-Ina
keskiviikko 13. helmikuuta 2013
Tuntematon kulttuuri
Mitä kulttuuria ei ole kirjoitettu mihinkään ylös? Minkä kulttuurin prosentuaalista määrää maan väkiluvusta ei voi tutkia? Mille uskonnolle ei ole rakennettu temppeleitä eikä kirkkoja?
Urheilukulttuuri. Mistään ei voi nähdä, kuinka moni ihminen OIKEASTI siihen kulttuuriin kuuluu, eikä sitä julisteta missään. Koulussa ei voi uskonnoksi valita urheilu-uskontoa kuin ehkä Brasiliassa. Missään ei ole mitään urheilu-uskonnon väestörekisteriä, johon voisi ilmoittautua. Se kulttuuri on vahva, mutta netistä ei voi googlata tietoa siitä. Tavalliselle ihmiselle kulttuuri on tuntematon.
Nyt kysynkin: Onko teidän mielestä urheilu tai jokin muu, esim. musiikki, verrannollinen kulttuuriin tai uskontoon? Minusta on.
-Ina
Urheilukulttuuri. Mistään ei voi nähdä, kuinka moni ihminen OIKEASTI siihen kulttuuriin kuuluu, eikä sitä julisteta missään. Koulussa ei voi uskonnoksi valita urheilu-uskontoa kuin ehkä Brasiliassa. Missään ei ole mitään urheilu-uskonnon väestörekisteriä, johon voisi ilmoittautua. Se kulttuuri on vahva, mutta netistä ei voi googlata tietoa siitä. Tavalliselle ihmiselle kulttuuri on tuntematon.
Nyt kysynkin: Onko teidän mielestä urheilu tai jokin muu, esim. musiikki, verrannollinen kulttuuriin tai uskontoon? Minusta on.
-Ina
sunnuntai 3. helmikuuta 2013
Katoavat punakynät
Hyvää huomenta!
Tervehdys on varmasti jokaiselle tuttu vanhalta kunnon ala-, ja miksei yläasteajaltakin, kun tunnin alussa noustiin seisomaan, tervehdittiin puolin ja toisin ja sitten istuuduttiin ja aloitettiin tunti. Yhtä oleellisesti kouluun kuuluu myös kokeet- niitä on, toiset lukevat niihin, toiset eivät, mutta yleensä niistä silti päästään läpi. Jo käytännöllisyydenkin vuoksi opettajat merkitsivät virheet punaisella kynällä, joka erottuu hyvin. Tietysti perinteetkin on otettava huomioon. Joillekkin hyvä numero on 7, toiselle 9, joku tavoittelee aina kymppiä. Ysin oppilas saattaa harmistua, järkyttyäkkin, jos kokeesta tulee 7-. Kuitenkaan kukaan meistä ei vielä ole koenumeroiden takia joutunut psykiatriseen hoitoon. Jos oikein muistan, numeroitakin alettiin saada vasta kakkosella tai kolmosella, sitä ennen oli sanalliset arvostelut tai hymynaamoja tai jotain vastaavaa. Siksipä minulla oli naurussa ja järkytyksessä pitelemistä, kun luin muutamia päiviä sitten uutisesta, jonka mukaan Coloradon yliopiston tutkijat vaativat Yhdysvaltalaisia opettajia lopettamaan punakynien käytön kokeiden korjaamisessa. Perusteluna on, että se järkyttää lapsia yhtä paljon kuin vaikkapa huutaminen. Myönnän, että huutamista säikähtikin ykkösellä ja kakkosella, ehkä kolmosellakin, mutta että kokeita ei saisi enää korjata punaisilla kynillä, se on jo liikaa. Kohta varmaan kielletään opettajilta mustat vaatteet, koska se voidaan tulkita uhkaavaksi. Järkytykseni pohjalla on sekin käytännön seikka, että vaikkapa sininen tai keltainen kynä ei erotu mustavalkoisesta koepaperista. Niin, onhan sekin synkkä väriyhdistelmä, ja kokeet ylipäätään, nehän saattavat stressata pikku pilttejä! Saattaa kuulostaa tekopyhältä, että puolustan kokeita, mutta onhan niissäkin oma viehättävyytensä. Hyvät numerot jaksavat aina ilahduttaa. Ja koulut ylipäänsä - nekin voi hyvänä päivänä kokea seikkailuna. Ja eikö olekin aika kiva ymmärtää, mitä vaikkapa katukylteissä lukee- koulua on ollut ammoisilta antiikin Kreikan ajoilta ja kaikella todennäköisyydellä sitä tulee olemaan vielä silloinkin, kun hyvätuloiset viettävät lomansa kuussa. Onhan koulukin perinne, ja sen avulla voimme kommunikoida kielellämme ja ymmärtää muita kulttuureita. Sitäpaisti, jos emme opiskelisi yhdeksää, lukio mukaan luettuna yhtätoista vuotta, emme voisi juhlia sen päättymistä. Mielenkiintoinen seikka, eikö totta.
Siinäpä vähän pohdittavaa.
-Ina
Tervehdys on varmasti jokaiselle tuttu vanhalta kunnon ala-, ja miksei yläasteajaltakin, kun tunnin alussa noustiin seisomaan, tervehdittiin puolin ja toisin ja sitten istuuduttiin ja aloitettiin tunti. Yhtä oleellisesti kouluun kuuluu myös kokeet- niitä on, toiset lukevat niihin, toiset eivät, mutta yleensä niistä silti päästään läpi. Jo käytännöllisyydenkin vuoksi opettajat merkitsivät virheet punaisella kynällä, joka erottuu hyvin. Tietysti perinteetkin on otettava huomioon. Joillekkin hyvä numero on 7, toiselle 9, joku tavoittelee aina kymppiä. Ysin oppilas saattaa harmistua, järkyttyäkkin, jos kokeesta tulee 7-. Kuitenkaan kukaan meistä ei vielä ole koenumeroiden takia joutunut psykiatriseen hoitoon. Jos oikein muistan, numeroitakin alettiin saada vasta kakkosella tai kolmosella, sitä ennen oli sanalliset arvostelut tai hymynaamoja tai jotain vastaavaa. Siksipä minulla oli naurussa ja järkytyksessä pitelemistä, kun luin muutamia päiviä sitten uutisesta, jonka mukaan Coloradon yliopiston tutkijat vaativat Yhdysvaltalaisia opettajia lopettamaan punakynien käytön kokeiden korjaamisessa. Perusteluna on, että se järkyttää lapsia yhtä paljon kuin vaikkapa huutaminen. Myönnän, että huutamista säikähtikin ykkösellä ja kakkosella, ehkä kolmosellakin, mutta että kokeita ei saisi enää korjata punaisilla kynillä, se on jo liikaa. Kohta varmaan kielletään opettajilta mustat vaatteet, koska se voidaan tulkita uhkaavaksi. Järkytykseni pohjalla on sekin käytännön seikka, että vaikkapa sininen tai keltainen kynä ei erotu mustavalkoisesta koepaperista. Niin, onhan sekin synkkä väriyhdistelmä, ja kokeet ylipäätään, nehän saattavat stressata pikku pilttejä! Saattaa kuulostaa tekopyhältä, että puolustan kokeita, mutta onhan niissäkin oma viehättävyytensä. Hyvät numerot jaksavat aina ilahduttaa. Ja koulut ylipäänsä - nekin voi hyvänä päivänä kokea seikkailuna. Ja eikö olekin aika kiva ymmärtää, mitä vaikkapa katukylteissä lukee- koulua on ollut ammoisilta antiikin Kreikan ajoilta ja kaikella todennäköisyydellä sitä tulee olemaan vielä silloinkin, kun hyvätuloiset viettävät lomansa kuussa. Onhan koulukin perinne, ja sen avulla voimme kommunikoida kielellämme ja ymmärtää muita kulttuureita. Sitäpaisti, jos emme opiskelisi yhdeksää, lukio mukaan luettuna yhtätoista vuotta, emme voisi juhlia sen päättymistä. Mielenkiintoinen seikka, eikö totta.
Siinäpä vähän pohdittavaa.
-Ina
lauantai 2. helmikuuta 2013
Värillä on väliä
Bon apetite!
Jokin aika takaperin meille luennoitiin köksässä ruoan esteettisyyden tärkeydestä. Kiinnostukseni oli "huipussaan", ihmettelin vain, mitä hemmetin väliä sillä on minkä väristä sapuskaa siinä nokan edessä sattuu olemaan, kunhan ei sellaista sameanharmaata kuin koulun silakkapihvit. Asia unohtui tyystin, kunnes tänään palasin aiheen pariin.
Urheilijan elämässä ei säännöllisyydellä pääse leveilemään, ja tänään sattui olemaan tilanne, että jouduin syömään kaupan jauhelihakiusausta, siis einestä. Kun otin ruoan mikrosta, se näytti ihan hyvältä. Tein kuitenkin yhden virheen: Sekoitin sitä, jotta voisin tarkistaa lämmön tasaisuuden. Se oli iso virhe. Sen jälkeen ruoka oli vain kermanvaaleaa massaa, ilman mitään koostumuksen vaihtelua tai väriläiskiä. Se ei erityisesti nostanut ruokahaluani, varsinkin kun haju oli hieman epämääräinen.
Söin kuitenkin annokseni, sillä maussa ei ollut suoranaista vikaa. Sen jälkeen kuitenkin tiedän, että pelkkä suutuntuma ei ratkaise. Värillä on väliä!
Hyvää ruokahalua!
-Ina
Jokin aika takaperin meille luennoitiin köksässä ruoan esteettisyyden tärkeydestä. Kiinnostukseni oli "huipussaan", ihmettelin vain, mitä hemmetin väliä sillä on minkä väristä sapuskaa siinä nokan edessä sattuu olemaan, kunhan ei sellaista sameanharmaata kuin koulun silakkapihvit. Asia unohtui tyystin, kunnes tänään palasin aiheen pariin.
Urheilijan elämässä ei säännöllisyydellä pääse leveilemään, ja tänään sattui olemaan tilanne, että jouduin syömään kaupan jauhelihakiusausta, siis einestä. Kun otin ruoan mikrosta, se näytti ihan hyvältä. Tein kuitenkin yhden virheen: Sekoitin sitä, jotta voisin tarkistaa lämmön tasaisuuden. Se oli iso virhe. Sen jälkeen ruoka oli vain kermanvaaleaa massaa, ilman mitään koostumuksen vaihtelua tai väriläiskiä. Se ei erityisesti nostanut ruokahaluani, varsinkin kun haju oli hieman epämääräinen.
Söin kuitenkin annokseni, sillä maussa ei ollut suoranaista vikaa. Sen jälkeen kuitenkin tiedän, että pelkkä suutuntuma ei ratkaise. Värillä on väliä!
Hyvää ruokahalua!
-Ina
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)