Jaksojärjestelmän ihanuutta

Puuh, kolmas jakso on ohi. 21 viikkoa! Enää kaksi jaksoa...

Katselin juuri Wilmasta, virallisesta juorujärjestelmästämme, seuraavaa lukujärjestystäni. Tällä kertaa pahamaineisella nettisivustollamme olikin mukava uutinen: Vain kaksi päivää on 8-15! Kolme päivää kolmeen, yksi kahteen ja keskiviikkona saamme nauttia vapaudesta jo kahdeltatoista! Katselin myös tuntimerkintöjäni. Punaista ei onneksi näkynyt, pari selvitettyä poissaoloa vain ja koenumeroita, mukavasti ysiä ja yksi 10-. Ei hullumpaa. Mutta sitten silmäni olivat pudota päästä! Nimittäin siellä oli tämänlainen merkintä: +/HMU. Jokainen Wilmaa käyttävä tietää, että se tarkoittaa plussaa joltakin tietyltä opettajalta, tällä kertaa se oli matematiikasta. HMU tarkoittaa nimikirjainlyhennettä, siellä voi tavata myös vaikkapa IKO, joka voisi tarkoittaa esimerkiksi Iida Kontiota. Minä (Karolina Karlsson) olisin KKA. Ei siinä vielä mitään, olen saanut ennenkin plusmerkintöjä ruotsista, bilsasta ja äikästä, mutta tämä merkintä oli jotain uutta. Emme nimittäin tienneet, että matematiikan opettajamme osaa käyttää Wilmaa! Pelottavaa... Tästä täytyy kyllä kertoa heti huomenna kavereille! Elleivät he sitten tule illan aikana Facebookkiin. Tosin sauna, herkullinen kaalipata ja vihta taitavat pitää huolen siitä että uni noutaa tämän mimmin....
Hyvää illanjatkoa!
-Ina

Sorsahöperö

Jess....

Aivan voittajafiilis! Viimeviikonloppuna oli (pelaan siis koripalloa) huippupeli, ja sen pohjalta odotukseni tämän viikonlopun suosikkiturnaustani Ricohia kohtaan olivat korkealla. Vuodessa on  toki monta turnausta ja monessa niistä olen käynyt, onhan tässä takanakin jo melkein kahdeksan vuoden ura, mutta silti Ricohissa on jotain erityistä vetovoimaa.

Mutta siis, tässä alustus. Ricoh alkoi perjantaina ja edeltävänä päivänä oli ratsastustuntini. Ihmettelin hieman huonoa oloani, mutta arvelin sen johtuvan jostain normaaleista syistä, kuten pitkästä paikallaan olosta tai muutaman koululuokan heikosta ilmanlaadusta. Ratsastaessa olo huononi ja lopulta syy selvisi: Kotona oksensin useammin kuin kerran. Tauti oli niin raju, että pari päivää olin sekaisin kuin seinäkello. Sitten lauantaina iski karmea totuus: Ricoh on alkanut, enkä minä ole siellä! Yritin valehdella itselleni, että kyllä se siitä, ensi vuonna on uusi Ricoh. Hetken aikaa se toimikin. Niin, hetken... Ei ole kovin kivaa tuijotella kattoa sairaana, kun pää pelaa niin hyvin, että tietää joukkuekavereiden pelaavan. Toisaalta, aloitusviisikkomme  sentteriparini oli myös sairaana ja kaksi kaaripelaajaa eivät lukuisten ihmisten ja monen tahon sekoilujen johdosta saaneet osallistua. Kun vartti tuntuu tunnilta, on paljon aikaa pohtia. Ei niillä muillakaan varmaan kovin kivaa ole. Pohdiskelin erästä torstaista tapausta, kun kävelin junaseisakilta kotiin ja seisakin viereisessä rutakossa asuvat sorsat olivat nousseet maalle ja näyttivät söpöiltä. Olisin halunnut ottaa niistä kuvan kännykkäkamerallani, mutta eräs typerä ihminen säikytteli siivekkäät takaisin veteen. Tilanne tuntui ehkä lapselliselta, mutta räpylämestarit olivat hyvin kuvauksellisia siinä hangella. Ajatukseni palasivat joukkueeni tilanteeseen, ja siihen, miltä niistä kahdesta mahtaa tuntua, jotka eivät sekoilujen vuoksi päässeet mukaan. Minä sentään olen reilusti kipeä, kaikesta toipumisesta huolimatta hieman titityy ja yhä niin väsynyt, että kun käännyn kyljelleni ja suljen silmäni, nukahdan heti. Sairauspäivät kehittävät kärsivällisyyttä ja sivistävät, kun on aikaa katsoa uutisia ja lukea lehtiä. Ne muistuttavat elämän pienistä, kivoista jutuista. Enää ei tunnu typerältä hymyillä suloiselle sorsalle. Mikä siinä oikeastaan edes on noloa? Sorsat ovat kivoja ja hymyileminen terveellistä :) Onko sinun lähelläsi kivoja vesilintuja? Jos on, kannattaa hymyillä leveästi.

Hyvää sorsanbongausta!
-Ina

Ps. Ricoh on ensivuonnakin!

Sunnuntaiaamun sota

Blaah... Herätä pitäisi, vaikka kello on vasta 7.30 sunnuntaiaamuna... Ketä kiinnostaa? Ei mua ainakaan. Painan pään tyynyyn, mutta lopulta, urheasta taistelustani huolimatta, silmät on avattava. Ensimmäinen, mitä näen, on katto. Masentavaa. Se yrittää kaataa aivoverkkoni, joten joudun kääntämään katseeni. Totean, että päälläni lojuu poikittain puolitoistametrinen jääkarhu. Se on onneksi ystävällistä laatua, eikä syö minua. Tarkemmin sanottuna, se on ystäväni. Ihana, kaikkien pehmolelujen kuningas Max! Kun pääsen parvisängystäni alas, superagenttikissani Lurpsu meinaa kampata minut ilmoittaessaan, että on aika tehdä kriisikokous ruokakupille. Parin pelottavan melkein-liukastuin-sukkaan- tilanteen ja hammaspesun jälkeen pääsen lopulta omalle aamiaiselleni. Siellä saan seurakseni kaksi ihmisapinaa, toinen on ärsyttävän pirteä ja kertoo jo ripustaneensa pyykit ja toinen murahtelee ja lukee lehteä. Pelottavaa, mutta selviydyn. Kun saan arvottua itselleni hyvät aamiaistarvikkeet (sekin on kamalan vaikeaa!) ja syötyä ne, kävelen vanhempien apinoiden makuuhuoneen ohi. Sänky on yhä petaamatta ja rutussa oleva peitto aivan huutaa minua nukkumaan. En voi vastustaa kiusausta... Lopulta päädyn hurjaan taisteluun aivojani tuhoavia univalloittajia vastaan, olen tosin pahasti tappioasemassa. Lopulta pääsen livahtamaan karkuun. Elämä on kuitenkin jatkuvia vaaroja! Seuraavaksi etsin treenikassini, ja joudun pelastamaan kaksi panttivankina ollutta tossua muumioitunelta hikisukilta. Taistelu on kova, mutta ainoastaan haavoitun. Panttivangit pääsevät vapauteen. Mutta Batman ei saa levätä... Seuraavaksi on jahdattava shortseja, ja muutaman hetken tiukan jahdin päätteeksi saan lurjuksen kiinni. Mutta seuraava vaara odottaa... Nimittäin T-paidan metsästys jatkuvassa sortumis ja -lumivyöryvaarassa olevasta kaapista. Se melkein sortuu niskaani, mutta pääsen paidan kanssa pakoon. Sitten pitäisi vielä löytää juomapullo, mutta se on karannut! Kidnappaan itselleni toisen pullon ja ruokin sen. Lopulta pääsen lähtemään aamutreeneihini, mutta ennen sitä on vielä yksi koettelemus. Nimittäin matkamusiikin valinta...

Siinäpä normaali sunnuntaiaamu.

Hyvää illanjatkoa!
-Ina

Terveisiä maapallon katolta

Hurr! Olen aina ihaillut alkuperäiskansoja, mutta eskimoksi minusta ei olisi...

Aamu oli siihen asti hyvä, kunnes katsoin pakkasmittaria. Auringonpaiste oli toki mukavaa ja teki päivästä kauniin, mutta kuka kaipaa kaunista säätä kun ulkona on niin kylmä että huulet jäätyy yhteen?? Ensimmäiseksi aamulla oli TT:n koe, ja niitä taitoja voidaan vielä tarvita, kun täytyy sulatella kengänpohjista maahan kiinni jäätyneitä ja sitten lumen alle uponneita ystäviä keväällä, kun hanget sulavat ja he tulevat näkyviin. Okei okei, talvi on ihan kiva juttu, mutta kaikkea kohtuudella! Kavereiden kanssa vertaillessani huomasin, että pakkasta oli hieman paikasta vaihdellen 23-27 celciusta. Mikä meitä täällä pohjolassa riivaa? Eletään puolet vuodesta pakastinlämpötiloissa, raahaudutaan säädyttömän aikaisin töihin tai kouluun eikä edes pidetä kunnon siestaa. Minne minä olenkaan syntynyt... Olisihan se nyt ihan toista, jos yleisin kokousaika on huomenna, joka työpäivä kunnon siesta, ympäri vuoden tuoreita hedelmiä ja koulun jälkeen voisi lähteä biitsille ottamaan aurinkoa (tai minut tuntien sukeltelemaan delffiinien kanssa). No, onhan pohjolan pussipimeydessäkin puolensa. Kuvitelkaapa, millaista olisi elää jossain Kanariansaarilla tai Turkissa! Opettajat vaatisivat, että tunneilla pitää olla hereillä, yliystävälliset naapurit tunkisivat nokkansa joka asiaan ja talouskin olisi aivan mitä sattuu. Toista se sentään on täällä Suomessa. Suurimmalla osalla koulun tunneista voi nukkua, sillä kaikki, myös opettajat ovat horroksessa. Naapuritkin jökottävät kiltisti omissa looseissaan eikä kukaan ole kiinnostunut asioistasi ennen kuin luukutat aivan täysillä suosikkimusiikkiasi ja kutsut kämpän täyteen kamuja. Ja talouskin on tasaisesti joko plussaa tai miinusta, yhdessä päivässä ei tapahdu ihmeitä suuntaan tai toiseen.

Hyvää päivänjatkoa kaikille!
-Ina

Ilta saapuu ja seuraava aamu

Avaan tv:n ja käännän kymppikanavan. Kanavalta tulee NCIS Los Angeles. Seuraavana aamuna koulupäivä ja kello soi jo seitsemältä. Aamut ovat rankkoja, mutta yleensä aamupalan jälkeen olo tuntuu paljon virkeämmältä, kuin herätessä.
-Säde

                                                        

Hullu idea

Lumi taisi vaurioittaa aivojamme pahemman kerran ulkona ollessamme, sillä Säde sai hullun idean, kun suunnittelimme tulevaa kesää: (kyllä, suunnittelimme kesää tammikuussa, sillä muuten se ei tunnetusti onnistu) Perustetaan blogi! No, hieman yllytyshulluna ihmisenä lähdin mukaan ja tuumasta toimeen. Täällä ollaan, joten esittäytyminen voisi olla hyvä idea.

SÄDE
-Tumma tukka
-Vihreät silmät
-14v.
-Asun Hausjärvellä
-Minulla on maailman ärsyttävin pikkusisko ja
-Ihana koira
-Tykkään lukea, piirtää ja olla ulkona
-Maailman rasittavimman kaverini (kaikella rakkaudella) mukaan olen idearikas, ihanan hullu, spontaani, rauhallinen ja hyvä koulussa

KAROLINA eli INA
= Se maailman rasittavin kaveri
Eli nyt minun täytyisi kertoa jotain itsestäni. Kuten jo aiemmin mainitsin, lumi taisi vaurioittaa aivojani aika pahasti, kun täällä olen. Mutta, koska Säde ei aina ymmärrä luovaa hulluuttani, kerron itsestäni perinteisesti. Jos osaan...
-Kullanruskeat hiukset
-Vihreät silmät
-13v.
-Asun Hausjärvellä
-Pelaan koripalloa säännöllisesti ja ratsastan epäsäännöllisesti
-Minulla on vain yksi isosisko, eikä sekään ole rasittava. Ei siis kovin kiinnostavaa.
-Kaksi kissaa, 6 ja 1,5 vuotiaat, sekä kaksi gerbiiliä, joista toinen on puoliksi superman. Asiasta lisää myöhemmin.
-Tykkään lukea, kirjoittaa, kuunnella musiikkia ja olla ulkona
-Olen joskus saanut kavereilta yksinkertaisen diagnoosin: Hullu. Viimeksi pari viikkoa sitten, kun kerroin, että suosikkiaineeni on englanti. Lisäksi muutamakin ihminen on ärsyyntynyt, kerrottuani heille yhdyssanavirheistä, joita olen heidän tekstistään löytänyt. Lisäksi olen peloton uusien kokemusten suhteen. Säde lisäsi vielä nämä: Urheilullinen, puhelias, huumorintajuinen ja eläinrakas.


Tälläisia me siis olemme. Kaipaako historiamme pientä pohjustusta? Ehkä, mutta mitään luentoa en aijo alkaa teille pitämään. Kompaktisti siis: Tapasimme ensimmäisen kerran 2007 keväällä ja kavereita meistä tuli 2008 syksyllä koulun alkaessa, kun olin muuton takia päätynyt samaan kouluun Säteen kanssa. Olin tuolloin kolmosella ja Säde nelosella. Kyläkoulussa olimme samalla luokalla. Yhdysluokkinen glamouria.

Tämä blogi sai alkunsa tunti sitten, kun tapasimme pitkästä aikaa kunnolla ja lähdimme ulos. Kylmyyden ja puuhun törmäyksen seurauksena saimme tämän kummallekkin täysin uuden kokemuksen idean. Nyt sitten katsotaan, miten tämä lähtee liikkeelle. Toivottavasti et seonnut hullussa seurassani ;)
-Ina

Ps. Tallennusnappula oli kiva löytö hukattuani kerran julkaisua vaille valmiin tekstin taivaan tuuliin.